Olen joskus kuullut sanottavan, että Suomi on yhdistysten luvattu maa. Me suomalaiset olemme ilmeisesti jotenkin erityisen innokkaita perustamaan yhdistyksiä ja toimimaan niiden kautta. Minäkin olen ollut perustamassa muutamaa yhdistystä. Olen myös kuulunut monen eri yhdistyksen hallitukseen tai johtokuntaan. Sillä kokemuksella voin todeta, että yhdistyksillä on melko kirjavia tapoja ja vaihtelevia käytäntöjä. Erityisesti se näkyy siinä, millä vakavuudella tai tunnollisuudella niissä suhtaudutaan erilaiseen byrokratiaan, asialistoihin ja pöytäkirjoihin.
Minulla on sellainen tuntuma, että monella muullakin suomalaisella on ainakin jonkinlainen käsitys ja kokemus siitä, millaista on olla mukana yhdistystoiminnassa. Luulen myös, että monella on taipumus ajatella politiikkaa eräänlaisten yhdistyssuodattimien läpi. Ja siinä piilee yksi haaste.
Esimerkiksi perinteisessä, harrastustoimintaa varten perustetussa yhdistyksessä on usein sellainen piirre, että jos kokousta varten on olemassa asialista, niin siinä on toki mainittu ainakin ne asiat, joista pitäisi keskustella. Ei välttämättä kaikkia asioita. Asialista on usein vain suuntaa-antava. Jos itse kokouksessa mieleen nousee jokin uusi idea, se voidaan jouhevasti lisätä listalle ja myöhemmin pöytäkirjaan. Pöytäkirjassa riittää merkintä: ”Keskusteltiin aiheesta X, päätettiin että…”
Tästä on seurauksena se, että joskus ihmiset ajattelevat, että myös politiikassa voi tuoda päätöksentekoon asioita, jotka ovat aamukahvin aikana juolahtaneet mieleen. Se ei onnistu. Olen aika monessa keskustelussa joutunut muistuttamaan, että kaupunginvaltuusto tekee päätöksiä niistä asioista, jotka ovat asialistalle tuotuja. Se ei ole sellainen lista, johon aivan helposti tuodaan omia asioita. Helpoin tapa saada asioita valtuuston käsittelyyn on tehdä aloite. Aloite käsitellään aina samalla tavalla ja se lähtee valtuuston kokouksesta kaupungin hallitukselle ja sieltä eteenpäin lautakuntiin, jaostoihin ja viranhaltijoille. Joskus voi mennä luvattoman kauan ennen kuin tehty aloite palaa sitten valtuuston päätettäväksi ja on siis mukana asialistalla.
Hyvin tyypillistä on sekin, että kunnianhimoinen aloite on viranhaltijan pöydällä käydessään torpattu (kenties aivan asiallisin perustein) ja asia palaa huonossa tapauksessa vasta vuoden tai kahden jälkeen valtuuston päätettäväksi. Kun tehty aloite on lopulta käsittelyvuorossa, niin esityslistalla ei suinkaan lue: ”Aloite X, keskustellaan ja tuumitaan, että mitä tehdään”. Jos virkanhaltija on asian torpannut, niin on todennäköistä, että se on pysynyt torpattuna kaikkien lautakuntien läpi ja niinpä esityslistassa saattaa lukea aloitteen X kohdalla: ”Kaupunginhallitus esittää, että kaupunginvaltuusto merkitsee asian tiedoksi ja julistaa asian loppuun käsitellyksi”.
Tässä vaiheessa voidaan toki käydä vilkasta ja polveilevaa keskustelua asiasta, mutta kuten olen aiemmin kertonut, voi olla todella vaikeaa saada riittävän monen ihmisen kanta muutettua. Se ei useimmiten ole pahantahtoisuutta tai henkilökohtainen kannanotto aloitteen tekijää kohtaan, vaan taustalla on pragmaattinen ajatus: ”Minä en itse tiedä tästä asiasta riittävästi, luotan viranhaltijan ammattitaitoon tässä asiassa.”
Näin vaalien lähestyessä on siis hyvä ainakin tiedostaa se, miten poliittinen päätöksenteko toimii ja millaisia asioita voi oikeasti odottaa ja edellyttää yksittäisiltä kunnallispoliitikoilta. Ennen kaikkea on hyvä muistaa, että kunnallispolitiikka ei ole yhdistystoimintaa.
Ps: Tämän postauksen kuva on luotu Copilot-tekoälyn avulla. Pyysin yksinkertaisesti tekoälyltä kuvaa kunnallispolitiikasta. Vaikuttaa, ettei tekoälyn käsitys ole aivan realistinen.
ramilehtola.com 
Jätä kommentti