Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en tässä tekstissä tietenkään voi antaa suoraa vastausta tuohon otsikon kysymykseen. Voin korkeintaan kertoa, että mitä minä Venäjästä ajattelen.

Muistan oikein hyvin sen torstain, jona Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Päällimmäisenä tunteenani oli raju pettymys. Minäkin olen yksi niistä ihmisistä, jotka kuvittelivat, että me suomalaiset tunnemme ja ymmärrämme Venäjää paremmin kuin ehkä jotkut toiset. Ajattelin, että Venäjä on sellainen suvun kireäluonteinen setä, jonka kanssa on vähän työlästä tulla toimeen, mutta joka on silti sukua. Parhaimmillaan oikein mukava kaveri, mutta vodkaryypyn jälkeen sietämätön. Nyt ajattelen, ettei Venäjää taida lopulta oikein ymmärtää kukaan. Eivät ehkä edes kaikki venäläiset.

Taannoinen puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) sanoi kuuluisassa puheessaan seuraavasti: ”Ottaen huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.”. Lausuntoa seurasi poliittinen myrsky. Muistan jo silloin pohtineeni, että mitä väärää Häkämiehen sanoissa on? Mitä muita turvallisuushaasteita meillä on? Kuka muu tänne voisi hyökätä? Viro? Ruotsi? Häkämies lienee kuitenkin saanut synninpäästön ja jonkinasteisen profeetan maineen nykytilanteen myötä. Ajattelin itse silloin, että vaikka joku tai jokin on pääasiallinen haaste tai uhka ei tarkoita sitä, että se olisi vielä kovin suuri haaste tai uhka.

Ajat muuttuvat, maantiede ei.

Edellä mainitsemani helmikuisen torstain jälkeen kaikki illuusioni särkyivät. Mielestäni Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli virhe ja vääryys monellakin tapaa. Ja kyllä minä silti näen monta virhettä myös ns. länsimaiden tavassa toimia. Jälkiviisaus on silti niin kovin helppoa ja turhaa. Tarkoitukseni ei ole etsiä syyllisiä. Ei edes Lahtista ja konekivääriä, jos viittaus Tuntemattomaan sallitaan.

Minä pohdin tässä vain sitä, että miten tästä eteenpäin. Ja yksinkertainen vastaukseni on, että jollakin tavalla ja jollakin aikataululla on jälleen kerran löydettävä yhteys Venäjän kanssa. Ymmärrän täysin, että sota Ukrainassa ei osoita laantumisen merkkejä ja siltä osin kaikki tällainen on kovin aikaista, mutta pohdin silti.

Perustan ajatukseni siihen, että meillä suomalaisilla on pitkä ja hankala historia Venäjän kanssa. Me olemme käyneet läpi Isovihan ja Pikkuvihan ajat, kamppailleet läpi sisällissodan (jossa venäjälläkin oli osuutensa) ja tietysti kokeneet Talvi- ja Jatkosodan myllerrykset. Kaiken sen jälkeenkin olemme silti aina uudelleen ja uudelleen solmineet uudet valtiosuhteet Venäjän tai Neuvostoliiton kanssa ja pyrkineet elämään rauhassa heidän kanssaan. Vaikka kuinka pohdin asiaa, en silti oikein näe, että me voisimme muuta. Ajat muuttuvat, maantiede ei. Venäjä tulee aina olemaan meidän naapurimme ja jotenkin on vain opittava elämään heidän kanssaan.

En tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi olla sinisilmäisiä tai että tästä ei pitäisi ottaa opiksi. Ajattelen, että kun aika on sopiva ja haavat parantuneet, on jälleen edettävä pienin, epäilevin askelin ja varottava kaikkea sellaista, joka sitoo meidät liikaa Venäjän vaikutuspiirin alle. Siitä huolimatta on edettävä. Minä olen sitä mieltä, että näin pienellä maalla kuin Suomi, ei lopulta ole muuta mahdollisuutta. Tätä kirjoittaessa toivon, että sota Ukrainassa päättyisi mahdollisimman pian ja että hidas ja pitkä tie asioiden korjaantumiseen voisi alkaa.