ramilehtola.com

Politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita koko rahan edestä.

Home

  • Demokratiaa

    Kevät etenee ja vaalit lähestyvät. Tätä kirjoittaessani on vaaleihin aikaa tasan viikko. Tänään törmäsin paikallista Österbottens Tidningiä lukiessani mielenkiintoiseen artikkeliin, jossa kerrottiin, että ehdokasvalinnassa henkilö merkitsee eniten. Siis enemmän kuin puolue tai sukupuoli. Minuakin ovat äänestäneet henkilöt, joiden oma puoluetausta on aivan toinen kuin minulla. Toisaalta on niitäkin, jotka sanovat pitävänsä minusta, mutta eivät voisi koskaan äänestää kristillisdemokraattia. Se on aivan reilua. Kyllä minullakin on puolueita, joiden ehdokasta en missään tilanteessa äänestäisi. Se on demokratiaa.

    Itse artikkelissa siteerataan kuntaliiton tekemää tutkimusta, jossa siis kysyttiin sitä, mitkä ominaisuudet ovat tärkeimpiä, kun ihminen valitsee omaa ehdokastaan tai äänestyskohdettaan. Järjestys on tutkimuksen mukaan: henkilö, puolue, paikkakunta, ikä ja sukupuoli.

    Muistan, kuinka olin itse eduskuntavaalien aikaan matkalla jonnekin pienelle paikkakunnalle teltan ja pienen grillin kanssa. Olin Peter Östmanin kyydissä ja juttelimme siinä matkalla siitä, että onko tuommoisesta maakunnan kiertämisestämitään hyötyä. Peter totesi minulle, että: ”Ei meistä kukaan lopulta tiedä millä on merkitystä ja millä ei, mutta ei sitä uskalla oikein poiskaan jäädä” Sama kysymys kaiken hyödyllisyydestä nousi esille, kun uusien ehdokkaiden kanssa juttelimme Pietarsaaren kävelykadulla samoissa puuhissa, teltan ja grillin kanssa. Edelleen tuo kysymys tulee eteen, kun kirjoittaa tällaista blogitekstiä ja katsoo myöhemmin, että kuinkahan moni näitä on tällä kertaa lukenut. Loppujen lopuksi persoona ratkaisee.

    Se käy kyllä yksiin sen aavistuksen kanssa, joka minulla on ollutkin. Olen nimittäin jotenkin sen kokenut juuri niin, että jos ihmiset pitävät vaikkapa minua hyvänä tyyppinä – mikä ikinä siihen heidän kohdallaan vaikuttaakin – niin he voivat äänestää minua. Ja jos taas olen jotenkin onnistunut antamaan itsestäni huonon kuvan, he eivät missään tapauksessa tee niin. Tästä on se ilmiselvä seuraus, että usein hyväkin ehdokas jää valitsematta, jos häntä ei vain tunne riittävän moni. Hänestä ei vain ole hyvää tai huonoa kuvaa. Toisaalta sitä hyvän tyypin mainetta on hankala rakentaa aivan lyhyessä kampanjassa. Sama ilmiö voi näkyä siinä, että oman kylän muusikko tai urheilija voi tulla valituksi äänivyöryllä aivan riippumatta hänen poliittisista käsityksistään tai ajatuksistaan. Riittää, kun hänestä on muodostunut hyvä ja lupsakka kuva ihmisten mielissä. Se on demokratiaa.

    Politiikassa, kuten monessa muussakin touhussa on tyypillistä toivoa, että myös nuoret innostuisivat ja lähtisivät mukaan. Sitä toivon minäkin. Silti on niinkin, että monessa isossa asiassa ihminen toivoo, että päättäjillä olisi kokemusta ja osaamista ja usein se silti liittyy myös ikään. Mielestäni oli silti jonkin verran yllättävää, että ikä tai sukupuoli eivät olleet merkittäviä valintakriteerejä tutkimuksen mukaan. Sen sijaan voisin kuvitella, että juuri Pietarsaaressa myös kieli olisi noussut esille, mikäli se ollut erikseen valittavissa. Tässä tutkimuksessa kieli niputettiin yhteen henkilön ominaisuuksien kanssa ja tulkittiin, että kielellä ei ole merkitystä.

    Yksi tuttu ihminen ilmoittikin minulle reilusti, että ei äänestä minua, koska kaipaa enemmän kokemusta tulevalla kaudella. Siinä jäi minulle avoimeksi monta kysymystä: Miten voi saada kokemusta, jos ei tule valituksi? Mitä sellaista hän ajattelee (tai tietää) olevan edessä, jossa kokemusta tarvitaan? Millä perusteella minulla ei sitä kokemusta ole? Miten hän voi tietää miten minä äänestäisin niissä tiukoissa asioissa, joita hän edeltä ennakoi? Lopputulema on se, ettei hän tiedäkään. Tällä kertaa vain hänen kohdallaan toinen on parempi tyyppi kuin minä. Se on demokratiaa.

    , , , , ,

  • Vaalikonevastauksia, osa 2

    Vaalit lähestyvät ja sen myötä ovat myös erilaiset vaalikoneet avautuneet. Itse vastasin tällä kertaa vain kahteen eri vaalikoneeseen, ne ovat nimittäin melko työläitä täytettäviä. Jos haluat tutustua antamiini vastauksiin, linkit vaalikoneisiin löytyvät tästä:

    Ylen vaalikone

    Sanoman vaalikone

    Yhden valtuustokauden kokemuksella voin kuitenkin sanoa, että on aivan eri asia klikkailla vastauksia vaalikoneeseen kuin tehdä niille asioille jotakin vaikkapa valtuustossa. Meilläkin on valtuustossa monta henkilöä, jotka eivät käyttäneet ainuttakaan puheenvuoroa koko kauden aikana. Joku ei ehkä sanonut mitään edes lautakunnassa tai jaostossa, johon kuului. Politiikkakin vaatii aktiivisuutta, eivätkä asiat tapahdu itsestään.

    Toki on niinkin, että jotkut valtuutetut saattavat puhua vähän liikaakin. Tuntumaksi jää, että heidän on sanottava jotakin jokaiseen asiaan. Se lienee heidän tapansa tehdä politiikkaa. Eikä siinä toki ole mitään väärää, vaikka se onkin joskus vähän raskasta. Tarkoitan sitä, että joskus valtuuston kokouksessa käydään pitkää ja polveilevaa keskustelua asiasta, jonka lopputulos on etukäteen selvä. Se on erityisen tavallista sellaisella valtuustokaudella, jossa yhdellä puolueella on riittävä enemmistö. Keskustelua voidaan käydä tuntitolkulla, mutta päätös ei silti muutu.

    Voi olla, että juuri tuollainen edellä kuvattu saa sinut ajattelemaan, että tuosta syystä en ole kiinnostunut politiikasta. Esitän kuitenkin vilpittömän toiveeni juuri sinulle, jota politiikka ei kiinnosta: Käy äänestämässä. On aivan ymmärrettävää, että politiikka ei ole kaikkien asia ja kaikkien ei pitäisi olla mukana politiikassa, mutta jos saan toivoa, niin anna mahdollisuus sille, jota kiinnostaa. Me elämme ja toimimme demokraattisessa yhteiskunnassa ja äänioikeus on kallisarvoinen asia. Sitä ei kannata väheksyä.

    , , ,

  • Yhdistystoimintaa?

    Olen joskus kuullut sanottavan, että Suomi on yhdistysten luvattu maa. Me suomalaiset olemme ilmeisesti jotenkin erityisen innokkaita perustamaan yhdistyksiä ja toimimaan niiden kautta. Minäkin olen ollut perustamassa muutamaa yhdistystä. Olen myös kuulunut monen eri yhdistyksen hallitukseen tai johtokuntaan. Sillä kokemuksella voin todeta, että yhdistyksillä on melko kirjavia tapoja ja vaihtelevia käytäntöjä. Erityisesti se näkyy siinä, millä vakavuudella tai tunnollisuudella niissä suhtaudutaan erilaiseen byrokratiaan, asialistoihin ja pöytäkirjoihin.

    Minulla on sellainen tuntuma, että monella muullakin suomalaisella on ainakin jonkinlainen käsitys ja kokemus siitä, millaista on olla mukana yhdistystoiminnassa. Luulen myös, että monella on taipumus ajatella politiikkaa eräänlaisten yhdistyssuodattimien läpi. Ja siinä piilee yksi haaste.

    Esimerkiksi perinteisessä, harrastustoimintaa varten perustetussa yhdistyksessä on usein sellainen piirre, että jos kokousta varten on olemassa asialista, niin siinä on toki mainittu ainakin ne asiat, joista pitäisi keskustella. Ei välttämättä kaikkia asioita. Asialista on usein vain suuntaa-antava. Jos itse kokouksessa mieleen nousee jokin uusi idea, se voidaan jouhevasti lisätä listalle ja myöhemmin pöytäkirjaan. Pöytäkirjassa riittää merkintä: ”Keskusteltiin aiheesta X, päätettiin että…”

    Tästä on seurauksena se, että joskus ihmiset ajattelevat, että myös politiikassa voi tuoda päätöksentekoon asioita, jotka ovat aamukahvin aikana juolahtaneet mieleen. Se ei onnistu. Olen aika monessa keskustelussa joutunut muistuttamaan, että kaupunginvaltuusto tekee päätöksiä niistä asioista, jotka ovat asialistalle tuotuja. Se ei ole sellainen lista, johon aivan helposti tuodaan omia asioita. Helpoin tapa saada asioita valtuuston käsittelyyn on tehdä aloite. Aloite käsitellään aina samalla tavalla ja se lähtee valtuuston kokouksesta kaupungin hallitukselle ja sieltä eteenpäin lautakuntiin, jaostoihin ja viranhaltijoille. Joskus voi mennä luvattoman kauan ennen kuin tehty aloite palaa sitten valtuuston päätettäväksi ja on siis mukana asialistalla.

    Hyvin tyypillistä on sekin, että kunnianhimoinen aloite on viranhaltijan pöydällä käydessään torpattu (kenties aivan asiallisin perustein) ja asia palaa huonossa tapauksessa vasta vuoden tai kahden jälkeen valtuuston päätettäväksi. Kun tehty aloite on lopulta käsittelyvuorossa, niin esityslistalla ei suinkaan lue: ”Aloite X, keskustellaan ja tuumitaan, että mitä tehdään”. Jos virkanhaltija on asian torpannut, niin on todennäköistä, että se on pysynyt torpattuna kaikkien lautakuntien läpi ja niinpä esityslistassa saattaa lukea aloitteen X kohdalla: ”Kaupunginhallitus esittää, että kaupunginvaltuusto merkitsee asian tiedoksi ja julistaa asian loppuun käsitellyksi”.

    Tässä vaiheessa voidaan toki käydä vilkasta ja polveilevaa keskustelua asiasta, mutta kuten olen aiemmin kertonut, voi olla todella vaikeaa saada riittävän monen ihmisen kanta muutettua. Se ei useimmiten ole pahantahtoisuutta tai henkilökohtainen kannanotto aloitteen tekijää kohtaan, vaan taustalla on pragmaattinen ajatus: ”Minä en itse tiedä tästä asiasta riittävästi, luotan viranhaltijan ammattitaitoon tässä asiassa.”

    Näin vaalien lähestyessä on siis hyvä ainakin tiedostaa se, miten poliittinen päätöksenteko toimii ja millaisia asioita voi oikeasti odottaa ja edellyttää yksittäisiltä kunnallispoliitikoilta. Ennen kaikkea on hyvä muistaa, että kunnallispolitiikka ei ole yhdistystoimintaa.

    Ps: Tämän postauksen kuva on luotu Copilot-tekoälyn avulla. Pyysin yksinkertaisesti tekoälyltä kuvaa kunnallispolitiikasta. Vaikuttaa, ettei tekoälyn käsitys ole aivan realistinen.

    ,

  • ”Siinä meni sekin!”

    Lokakuu toi tullessaan odotetun uutisen: Pietarsaaren sanomat -kaupunkilehti lakkautetaan. Jos ei nyt aivan virallisesti, niin ainakin käytännössä. Julkaiseminen ”harvemmin ja uudella konseptilla” on vain turhaa puhetta. Ja kun käytän sanaa odotettu, niin en tarkoita että olisin jotenkin kaivannut tätä hetkeä. Lähinnä olen vain sitä osannut pelätä – odottaa. Lehden tarinan päättyminen on jälleen yksi askel tällä pitkällä pettymysten polulla, jota me Pietarsaaren suomenkieliset olemme tottuneet kulkemaan. En kuitenkaan halua tällä kommentillani olla syyttämässä ketään. Loppujen lopuksi lehtien lakkauttaminen, kivijalkakauppojen katoaminen ja palveluiden vähentyminen on – ainakin kaupallisella puolella – useimmiten seurausta kysynnän vähyydestä. Aivan liian usein huomaan harmittelevani tyhjää liiketilaa ja silti päätyväni tilaamaan tuotteita nettikaupasta. Kuvittelin tehneeni viimeisimmän tilaukseni suomalaisesta verkkokaupasta, mutta Saksaan taisivat rahani mennä.

    Olen ajatellut paljon tätä suomenkielisten tilannetta ja asemaa täällä Pietarsaaressa. Käytin kerran eräässä puheenvuorossani Veikkauksen vanhaa mainoslausetta: ”Maailma on erilainen vakioveikkaajan silmin.”, mutta sovelsin sitä tähän kotikaupunkiimme: ”Pietarsaari on erilainen ruotsinkielisen silmin.” Minun käsitykseni on, että ruotsinkieliselle ihmiselle on paremmin palvelua, kulttuuria ja oikeastaan kaikkea tarjolla. Pietarsaari on aidosti hyvä kaupunki ruotsinkieliselle ihmiselle ja heillä on paljon syytä positiiviseen asenteeseensa.

    Positiivisuus monesti hyve, mutta realismi voi olla silti myös viisautta. Toisaalta realisti saatetaan kokea ilonpilaajaksi ja negatiiviseksi, vaikka tarkoitus olisi vain tuoda faktoja pöytään. Luin juuri eilen Pietarsaaren Historia, osa 4:ää ja siitä käy hyvin selvästi ilmi, että Pietarsaareen on suuntautunut kaksi selkeää muuttoaaltoa. Toinen liittyy tupakkatehtaan kasvuvuosiin viime vuosisadan alussa ja toinen sellutehtaan laajentumiseen 1960–70-luvuilla. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että ne (muuttoaallot) olivat seurausta yrittäjien rohkeudesta, eivät poliitikkojen pyrkimyksistä.

    Olen tullut siihen lopputulokseen, että nykytilanne, eli suomenkielisten määrän pitkään jatkunut väheneminen on seurausta kehityksestä, joka on jatkunut ainakin koko minun elinaikani. Näihin yli neljäänkymmeneen vuoteen on mahtunut myös paljon hyvää. Hyviä ideoita, hyviä tavoitteita, hyviä strategioita ja niin edelleen. Kehityksen suunta ei ole silti muuttunut. Joka kerta, kun jokin erityisesti suomenkielisiä koskeva asia tulee päätökseensä, tekee vain mieli sanoa: ”Siinä meni sekin!”

    Olen niin ikään tullut vakuuttuneeksi siitä, että yhteiskunnan suuriin kysymyksiin, lasten alhainen syntyvyys, kuihtuva maaseutu tai suomenkielisten asema Pietarsaaressa – joka osaltaan on osa näitä suurempia ilmiöitä – ei ole olemassa helppoa tai yksinkertaista ratkaisua. Pietarsaaren Sanomat on tuore uhri maailman muutoksissa. Valtakunnan mediassa on viime päivinä ollut puhetta juuri tuosta alhaisesta syntyvyydestä ja väestöliiton tutkijan esille nostamista keinoista sen muuttamiseksi. Ehdotus vauvarahasta sai ihmiset raivostumaan, eikä sillä tiettävästi ole saavutettukaan tuloksia juuri missään, missä sitä on kokeiltu. Sitäkin keskustelua leimaa silti mielestäni se, että on valtava määrä ihmisiä, jotka ovat ärhäkkäästi valmiina repimään hajalle jokaisen ehdotuksen, joka vaikkapa syntyvyyden parantamiseksi tehdään, mutta minun silmiini ei ole sattunut ainuttakaan rikkirepijää, joka olisi osannut antaa parempia ehdotuksia.

    Ja loppujen lopuksi tuosta alhaisesta syntyvyydestä juontavat juurensa kaikki ne haasteet, joita me suomenkieliset täällä Pietarsaaressa kohtaamme. On vaikea perustella uusien koulujen rakentamista, on vaikeaa edes ylläpitää kaikkea nykyistä ja on vaikeaa saada pientä kaupunkilehteä kannattamaan, kun meitä on aina vain vähemmän. PS:n lakkauttaminen on osaltaan jälleen vähentämässä kaupungin veto- ja pitovoimaa, mutta luullakseni lopulta melko pieneltä osalta. Ei aivan pisara meressä, mutta ehkä sormustin sangossa. Tarkoitan siis sitä, että en usko, että kovin moni muuttaa tämän seurauksena pois, mutta riittävän monta sormustimellista riittää kyllä täyttämään tyytymättömyyden sangon ja silloin lähtö on lähellä. Siinä meni sekin.

    , ,

  • ”Minäkin haluan olla vaikuttamassa…”

    Kun politiikkaan mukaan lähtevältä kysytään perusteluita päätökselleen, kovin moni mainitsee syyksi juuri otsikossa näkyvän ajatuksen. Ihminen haluaa olla mukana vaikuttamassa ja hoitamassa yhteisiä asioita. Ja se on aivan hyvä ja arvostettava motiivi.

    Minä en ole millään tavalla kokenut poliitikko ja vierastan edelleen koko ajatusta siitä, että juuri minä olisin yksi heistä. Minun on edelleen vaikea esitellä itseni poliitikoksi. Ehkä se on hyvä merkki? Oli miten oli, minulla on ensimmäinen valtuustokausi kääntymässä loppusuoralle. Ensi keväänä on taas kunta- ja aluevaalit ja olen asettumassa taas ehdolle kunnallisvaaleissa. Lupasin tehdä niin ja haluan aina pitää lupaukseni, mikäli se on minusta kiinni. Aluevaaleihin en lähde, sillä siihen minulla ei ole annettavaa ja haluan myös olla rehellinen itselleni ja mahdolliselle äänestäjälle.

    Mitä tulee tuohon vaikuttamiseen, niin se on kyllä aivan mahdollista, mutta kyllä se on samalla paljon, paljon vaikeampaa kuin etukäteen kuvittelin. Keskimäärin on nimittäin niin, että kun yksittäinen asia tulee valtuuston päätettäväksi, niin sitä on aivan aluksi valmistellut virkamies, joka pohtii asiaa työkseen. Hänen aikataulustaan, kiireestään ja joskus osaamisestaan tai kokemuksestaan riippuu se, kuinka hyvin tai perusteellisesti yksittäinen asia tulee valmisteltua. Valmisteltuna asiaa käsittelee useimmiten silti se lautakunta tai jaosto, jolle asia kuuluu. Sieltä asia voi edetä muihin lautakuntiin, kunnes se lopulta päätyy kaupunginhallituksen kautta valtuuston pöydälle.

    Käytännössä on siis niin, että siinä vaiheessa kun keskivertovaltuutettu kuulee asiasta ensimmäisen kerran, on asiaa mahdollisesti käsitelty monessa eri instanssissa. Siitä on ehkä äänestetty ja se voi olla välillä palautettu takaisin. Mutta kun se tulee valtuustoon, niin pitää olla melko rajusti osaamista ja tietoa, että voi vielä siinä vaiheessa tuoda pöytään jotakin sellaista, jota kukaan muu ei ole osannut ajatella. Se on teoriassa mahdollista, mutta käytännössä silti suhteellisen vaikeaa.

    Vaikka saisitkin jonkun tai muutaman käännettyä kannallesi – minullekin on kerrottu, että perusteluni saivat toisen valtuutetun äänestämään eri tavalla kuin oli ajatellut – on siitäkin vielä pitkä matka siihen, että valtuuston enemmistön kanta muuttuisi. Joskus asiaan vaikuttaa suurempien ryhmien ryhmäpäätös ja ryhmäkuri. Usein on silti niinkin, että päivätyötä tekevä, ruuhkavuosia elävä perheellinen ei ehdi lukea esityslistaa kunnolla läpi. Lista saattaa tulla viikkoa ennen kokousta ja siinä voi olla joskus 500 sivua tekstiä. Täytyy todeta, että vaikka politiikassa usein kaivataa uutta verta, niin eläkkeellä olevan, muutoin virkeän poliitikon etuna on se, että hänellä on niin halutessaan aivan toisella tavalla aikaa perehtyä tällaisiin listoihin. Edelleen on merkitystä sillä, millainen kompetenssi omassa valtuustoryhmässä on ja yksinkertaisesti sillä, kuinka hyvin tieto liikkuu oman puolueen sisällä.

    Pyydän, älä tulkitse minua väärin. Tämän ei ole tarkoitus olla itkuvirsi. Minusta tuo kaikki on omalla tavallaan kiehtovaa ja mielenkiintoista. Samalla se on aika vaikeaa ja ehdottomasti hidasta. Tiedän muutamia, jotka ovat olleet valtuustossa, mutta kyllästyneet siihen hitauteen, millä asiat etenevät. Kunnallispolitiikan perusasioihin pääsee sisälle suhteellisen nopeasti, mutta on siellä myös monenlaisia muotoseikkoja ja teknisiä asioista, joiden sisäistäminen vie todella kauan aikaa. Ja siinä on oikeastaan se syy, miksi olen taas ehdolla. Haluan olla edelleen vaikuttamassa. Tarvitsen vain lisää aikaa. Ja sinun tukeasi.

    , ,

  • Välitilinpäätös

    Oikeastaan minun piti kirjoittaa tunnelmia taakse jääneistä eduskuntavaaleista jo pääsiäisenä, mutta upea sää ei houkutellut istumaan koneen äärellä yhtään enempää, kuin oli pakko. Ja pakkohan ei ollut eikä ole.

    Heti vaali-iltana kirjoitin Facebookissa lyhyen päivityksen: ”Tänään on takki tyhjä ja pieni pettymyskin kaivaa mieltä. Toki keski-ikäinen mies on myös pettymyksiin tottunut, eikä tähän mikään kaadu.” Ensimmäiset tunnelmat ovat toki edelleen totta, mutta näin muutama päivä vaalien jälkeen on ollut aikaa pohtia tehtyä ja tekemätöntä vähän tarkemmin.

    Puretaan tuo pettymys ensin. Olin ja olen siis pettynyt nimenomaan pieneen äänimäärääni. Saamani palaute ja omakin arvioni kertoivat, että onnistuin tekemään ainakin uskottavan kampanjan ja sain mielestäni ihan hyvin näkyvyyttäkin. Toki tuo näkyvyys on aina suhteellinen käsite. Ymmärrän, että joku tätä lukeva voi miettiä, että ei ainakaan itse nähnyt minua missään kanavassa. Se on aivan varmasti mahdollista. Tosiasia kuitenkin on, että jopa alueeltamme valittujen kansanedustajien mainonta ja kampanjointi meni minulta ohi. Toisin sanoen valituksi tuli moni sellainen, joiden kampanjasta en itse nähnyt juuri minkäänlaista merkkiä. Se vain kertoo kaiketi siitä, miten hankalaa on tuota näkyvyyttä lopulta saada.

    Toisin sanoen valituksi tuli moni sellainen, joiden kampanjasta en itse nähnyt juuri minkäänlaista merkkiä.

    Olen sanonut asiasta kysyttäessä, että tein kutakuinkin sen, mitä työssäkäyvä ihminen pystyy tekemään. Käytin talvilomani ja ylityötuntini kampanjointiin, kuljin ympäri vaalikenttää ja yritin satsata sekä digitaaliseen, että perinteiseen mainontaan. Toki aina olisi voinut vielä yhden somepostauksen tai blogikirjoituksen väsätä tai vielä yhden tilaisuuden tunkea kalenteriin. Tiedän senkin, että joku toinen ehdokas ei olosuhteiden vuoksi kyennyt laittamaan juuri ollenkaan aikaa kampanjointiin. Siitä huolimatta se toinen saattoi saada huomattavasti enemmän ääniä kuin minä. Sellaista on vaalien todellisuus. Jokaisella ehdokkaalla on rajallinen määrä aikaa, rahaa tai energiaa. Joillakuilla näitä kaikkia on enemmän kuin toisilla, mutta rajallisesti silti kaikilla. Ylimääräisellä ajalla voi paikata pientä budjettia ja paljolla rahalla saa lisää energiaa uusien tekijöiden muodossa. Minä käytin omat resurssini melko lailla loppuun.

    En silti halua, että tästä jää sinulle kuva katkerasta miehestä. En kerjää edes sääliä. Kampanja oli hieno kokemus. Itse asiassa jokaisen ihmisen pitäisi saada kampanjoida edes kerran elämässään. Erityisen kiitollinen olen siitä tavasta, jolla oma KD-porukkamme toimi yhdessä. Itse en kokenut minkäänlaista selkäänpuukotusta tai reviirikamppailua, jollaisesta joskus saa kuulla. Koin, että teimme ihan aidosti yhteistyötä ja minulla on vain hyvää sanottavaa ehdokastovereistani. Ihan jokaisen KD-ehdokkaan kanssa en ehtinyt tutustua erityisen hyvin, mutta muutaman kanssa kyllä. Aivan huippuhienoja ihmisiä. 

    En kerjää edes sääliä.

    Seuraavat vaalit, joissa olen mukana, ovat kunnallisvaalit. Olenko mukana seuraavissa eduskuntavaaleissa? Näissä hommissa pitää välttää ehdottomia kannanottoja, mutta tällä hetkellä ajatus on se, että en ole. Ajattelen, että kaikessa tekemisessä saadun tuloksen pitää ainakin jollakin tavalla korreloida tehdyn työmäärän kanssa. Poliittisessa kampanjoinnissa niin tapahtuu vain harvoin. Toisaalta jokainen saa sen äänimäärän, minkä ansaitsee.

    , ,

  • Kampanjointia

    Jokainen eduskuntavaaleissa ehdolla oleva ihminen joutuu kampanjoimaan valintansa puolesta. Kampanjointi on puolestaan ennen muuta kestävyysurheilua tai kymmenottelua, jossa on jaksettava kauan ja osattava monenlaisia tapoja markkinoida itseään. Sitähän kampanjointi pohjimmiltaan on: itsensä, ajatustensa ja oman puolueensa markkinointia. (Kymmenottelusta kirjoitti upeasti Helsingin Sanomien Jaakko Lyytinen kolumnissaan.)

    Kampanjointi on toisaalta hyvin perinteinen taiteenlaji. Kirjoitetaan lehtiin mielipidekirjoituksia, viedään kylttejä teiden varsille ja jaetaan esitteitä tai muuta vaalimateriaalia toreilla, kävelykaduilla ja kauppojen parkkipaikoilla. Postitetaan ehkä vaalilehtiä koteihin. Modernimpaa suuntausta edustavat mainokset digitaalisilla näytöillä tai sosiaalisessa mediassa, podcastit, livelähetykset vaalitapahtumasta tai vaikkapa vaalivideot, joita itsekin olen tuonnetämän tekstin alle listannut. Tiedän, etteivät kaikkein kokeneimmatkaan tiedä, mikä olisi paras tapa kampanjoida. Siksi ne, joilla on mahdollisuus, tekevät vähän kaikkea. Toisaalta taas sellaiset, joilla on rajallisesti aikaa tai resursseja tai molempia, keskittyvät siihen mihin kykenevät. Hyvin maanläheistä ja juurevaa touhua kaikenkaikkiaan.

    Tottakai tällaisena aikana on helpompaa, jos on onnistunut luomaan mielenkiintoisen Youtube- tai TikTok -kanavan, mutta jos ihminen ei vain ole luonteeltaan tubettaja tai tiktokkaaja, ei ole helppoa yhtäkkiä sellaiseksi ruveta. Eikä suosittua kanavaa voi tyhjästä luoda.

    Kaltaiselleni markkinoinnin ammattilaiselle on ollut hyvin kiehtovaa katsella erilaisia vaalikampanjoita. Olin vieraana Seinäjoen Ideaparkissa ja katselin siellä monien kokeneiden poliitikkojen – oikeiden raskassarjalaisten – kampanjointia ja totesin, että loppujen lopuksi meidän tapamme kampanjoida ei eroa merkittävästi toisistaan. Lisäpontta ajatuksilleni sain lukieassani toisen Helsingin Sanomien artikkelin: Kansan parissa.

    Pyydän, älä tulkitse minua väärin. En tarkoita tällä sitä, että oma kampanjointini olisi jotenkin erinomaista tai että minäkin olisin raskaan sarjan poliitikko. Istuvilla kansanedustajilla ja ministereillä on aivan varmasti kaikkea enemmän: enemmän tukijoita, enemmän rahaa, enemmän aikaa (ainakin kampanjatauolla) ja enemmän tietoa ja kokemusta. Tarkoitan sitä, että loppujen lopuksi kuitenkin meidän kaikkien tienvarsikylteissä on samat asiat: nimi, naama ja numero. Joillakin lisäksi logo – oma tai puolueen – ja nettisivut tai vaalislogan.

    Olen kuullut kuinka kokeneet poliitikot vastaavat vaalipaneeleissa. Osa heistä on nopeita ja nokkelia, osa taas ei tee minkäänlaista vaikutusta. Toisilla on hyvä ulosanti ja miellyttävää karismaa, toiset eivät erotu kummallakaan. On ehdokkaita, joilla on käsittämättömän laajasti tietoa eri asioista ja sellaisia, joilla on käsittämättömän heikko ymmärrys melkein kaikesta. Joku jakaa kampanjoidessaan tulitikkurasioita, toinen ituja ja kolmas nenäliinoja. On isolla rahalla tehtyjä kampanjoita ja sellaisia, joissa kyltit on piirretty tussilla ja esitteet tulostettu omalla tulostimella. Jollakulla on liuta kampanjaväkeä apunaan, joku toinen taas kulkee yksin pitkin poikin vaalipiiriä ja vie kylttinsä ja mainoksensa itse. Näitä jälkimmäisiä katsoessa ajattelee väkisinkin, että voi kun ihmiset vain tietäisivät, miten paljon tuokin ehdokas on tehnyt töitä kampanjansa – ja uskaltaako sanoa: unelmansa – eteen. Ja aivan jokainen ehdokas, puolueesta riippumatta on välillä väkijoukon piirittämä ja välillä aivan yksin tilaisuudessa, johon ei sillä kertaa ketään tullut.

    Ja kun ihmiset sitten tulevat, eivät heidän todelliset huolensa ja murheensa ole useinkaan niin korkealentoisia, kuin me poliitikot kuvittelemme. Kuten Kansan parissa -artikkelin kirjoittajat kertovat, useimmat asiat ovat aivan arkisia. Olin aina tiennyt, että pastorille ihmiset kertovat hyvinkin kipeitä asioita omasta elämästään, mutta en koskaan voinut kuvitella, että niin kerrotaan myös ehdokkaille. Sukulaispojan työttömyys, isöäidin kohtelu hoivakodissa ja epäreilulta tuntuva sosiaalietuuden epääminen tai vain viivästyminen ovat niitä asioita, joista ihmiset tulevat puhumaan.

    Voin sanoa jo nyt, että tämä on ollut upea kokemus ja hieno reissu. Olen oppinut paljon. Vaalipäivään on vielä matkaa ja työtä tehdään. Ja edelleenkin saa tulla kertomaan niistä asioista, jotka juuri sinua harmittavat. En minä voi luvata niihin kaikkiin ratkaisua, mutta mennään eteenpäin. Päivä kerrallaan. En vielä tiedä, miten juuri minun näissä vaaleissa käy, mutta arvostukseni kaikkia ehdokkaita ja politiikkaan lähteneitä kohtaan on kyllä kasvanut. Nostan hattua ja toivotan menestystä kaikille ehdokkaille.

    Tässä alla on listattuna hyvän ystäväni, Mika Tervaskankaan minulle tekemiä vaalivideoita. Olen todella kiitollinen Mikalle hänen ystävyydestään ja avustaan näiden videoiden kanssa.

    , ,

  • Vaalikonevastauksia

    Eduskuntavaalit lähestyvät ja tarjolla on taas lukuisa joukko erilaisia vaalikoneita, joihin ehdokkaita pyydetään vastaamaan. Niiden täyttäminen on aikaa vievää puuhaa, mutta niistä saa myös hyvän kuvan ehdokkaiden mielipiteistä ja myös perusteluista, mikäli ehdokas on ne kirjoittanut.

    Itse olen pyrkinyt kirjoittamaan edes jonkinlaisen perustelun lähes jokaiseen vaalikoneen väittämään. Olen tähän alle listannut ne vaalikoneet, joihin olen vastannut ja jotka ovat tänään 18.2. jo avattuna.

    Alla olevista linkeistä löydät siis minun ajatukseni. Voit kommentoida tänne blogisivulleni, jos sinulla on erilaisia ajatuksia tai tietysti myös, jos olet samaa mieltä. En väitä olevani jokaisen asian asiantuntija ja olen valmis tarkistamaan ajatuksiani, jos esität minulle hyviä perusteluita.

    Linkki Sanoman vaalikoneeseen: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000009392020.html
    Valitse: Selaa kaikkia ehdokkaita ja sen jälkeen hae ehdokkaan nimellä: Rami Lehtola, niin näet vastaukseni.

    Nuorten vaalikoneen vastaukseni löytyvät täältä: https://nuorisoala.fi/nuorten-vaalikone-2023/#/ehdokkaat/CANDIDATE_sA3qeen4MofX5Lr6igRXpX?lng=fi

    Uskonnonvapaus.fi -sivuston vaalikoneeseen vastasin tällä tavalla: https://uskonnonvapaus.fi/vaalit/eduskunta2023/77

    Vastaukseni YLEn vaalikoneeseen löydät täältä: https://vaalit.yle.fi/vaalikone/eduskuntavaalit2023/10/ehdokkaat/472?lang=fi-FI

    Iltalehden vaalikone löytyy täältä:
    https://www.iltalehti.fi/eduskuntavaalit-2023/vaalikone#/vaalipiiri/439/ehdokas/64654

    , ,

  • Takinkääntöä – vuoden 2023 versio

    Olen kirjoittanut tämän saman tekstin yli kymmenen vuotta sitten, vuonna 2011. Nyt, kun olen itse valmistautumassa eduskuntavaaleihin, totesin tämän olevan edelleen ajankohtainen. Tein muutaman pienen korjauksen, mutta sisältö on hyvin pitkälti muuttumaton.

    Näin lähestyvien vaalien alla sattuu aika ajoin silmiin syytöksiä poliitikkojen takinkääntötempuista. Koukuttavaa sisältöä etsivät wannabe-aktivistit kuluttavat aikaansa selailemalla jonkun pinnalla olevan poliitikon vanhoja puheita ja kirjoituksia ja löytävät esimerkkejä selvästä takinkäännöstä. Siis siitä, että tarkkailun kohteena oleva poliitikko on joskus sanonut jotakin tai ollut jotakin mieltä jostakin ja uusimpien haastattelujen mukaan näyttää muuttaneensa mielipidettään. Mikä skandaali!

    Sarkasmi sikseen. On hyvä, että poliitikkoja ja muitakin ihmisiä otetaan kiinni heidän puheistaan. Toistuva mielistely ja räikeä populismi pitääkin poimia pois ja paljastaa. En ole niin sinisilmäinen, ettenkö ymmärtäisi poliitikkojen sortuvan helposti populismiin ja äänten kalasteluun sopivia mielipiteitä esittämällä. Kuitenkin mielestäni populistin leima lyödään poliitikkoon tänä päivänä ihan yhtä nopeasti kuin rasistin leima maahanmuuttoa kritisoivaan, narsistin leima karismaattiseen johtajaan ja vihapuheen leima kaikkeen negatiiviseen kommentointiin.

    Me halveksimme takinkääntöä sen tähden, että se on meistä äärimmäistä epärehellisyyttä. Voi se sitäkin olla. Samalla aikaa se voi olla äärimmäistä rehellisyyttä. Meistä jokainen kuitenkin arvostaa tutkijaa, joka on vuosikausia tutkinut vaikkapa ilmastonmuutosta. Hän on saattanut olla skeptinen tuota ilmiötä kohtaan ja on saattanut arvostellakin ilmastonmuutoksen puolestapuhujia. Jos sama tutkija kuitenkin kiistattomien todisteiden ja muuttuvien olosuhteiden vakuuttamana päätyy uudelle kannalle, ei kai häntäkään tarvitse leimata takinkääntäjäksi? Jokaisella on oikeus sanoa: ”Tässä asiassa olen ollut väärässä. Luulin vilpittömästi olevani oikeassa, mutta joudun myöntämään erehtyneeni.” Eikö se ole kaikkein arvostettavinta rehellisyyttä?

    Minä olen monta kertaa joutunut myöntämään olevani väärässä. Monta kertaa olen jättänyt sen myöntämättäkin. Niinä harvoina kertoina, kun itse olen ollut oikeassa ja toinen on myöntänyt minulle olleensa väärässä, on päällimmäinen tunne ainoastaan arvostus ja kunnioitus. Vahingonilolla ei sellaista hetkeä halua pilata.

    Itse asiassa jokaisella meistä on oikeus muuttaa mieltämme. Suositeltavinta se on silloin, kun mielenmuutoksemme perustuu faktoihin eikä vain tarpeeseen olla mieliksi toisille. Jos me pidämme itse kiinni tästä oikeudestamme, niin suokaamme se muillekin. Jopa poliitikoille. Joskushan heidänkin mielenmuutoksensa on puhtaasti paremman asiatiedon ja syvällisemmän perehtymisen seurausta. Minä ainakin pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni ja suon sen oikeuden myös muille.

    Näillä ajatuksilla toivotan kaikille menestystä vaaleihin!

    , , ,

  • Mitä Venäjästä pitäisi oikein ajatella?

    Jos ollaan ihan rehellisiä, niin en tässä tekstissä tietenkään voi antaa suoraa vastausta tuohon otsikon kysymykseen. Voin korkeintaan kertoa, että mitä minä Venäjästä ajattelen.

    Muistan oikein hyvin sen torstain, jona Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Päällimmäisenä tunteenani oli raju pettymys. Minäkin olen yksi niistä ihmisistä, jotka kuvittelivat, että me suomalaiset tunnemme ja ymmärrämme Venäjää paremmin kuin ehkä jotkut toiset. Ajattelin, että Venäjä on sellainen suvun kireäluonteinen setä, jonka kanssa on vähän työlästä tulla toimeen, mutta joka on silti sukua. Parhaimmillaan oikein mukava kaveri, mutta vodkaryypyn jälkeen sietämätön. Nyt ajattelen, ettei Venäjää taida lopulta oikein ymmärtää kukaan. Eivät ehkä edes kaikki venäläiset.

    Taannoinen puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) sanoi kuuluisassa puheessaan seuraavasti: ”Ottaen huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.”. Lausuntoa seurasi poliittinen myrsky. Muistan jo silloin pohtineeni, että mitä väärää Häkämiehen sanoissa on? Mitä muita turvallisuushaasteita meillä on? Kuka muu tänne voisi hyökätä? Viro? Ruotsi? Häkämies lienee kuitenkin saanut synninpäästön ja jonkinasteisen profeetan maineen nykytilanteen myötä. Ajattelin itse silloin, että vaikka joku tai jokin on pääasiallinen haaste tai uhka ei tarkoita sitä, että se olisi vielä kovin suuri haaste tai uhka.

    Ajat muuttuvat, maantiede ei.

    Edellä mainitsemani helmikuisen torstain jälkeen kaikki illuusioni särkyivät. Mielestäni Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli virhe ja vääryys monellakin tapaa. Ja kyllä minä silti näen monta virhettä myös ns. länsimaiden tavassa toimia. Jälkiviisaus on silti niin kovin helppoa ja turhaa. Tarkoitukseni ei ole etsiä syyllisiä. Ei edes Lahtista ja konekivääriä, jos viittaus Tuntemattomaan sallitaan.

    Minä pohdin tässä vain sitä, että miten tästä eteenpäin. Ja yksinkertainen vastaukseni on, että jollakin tavalla ja jollakin aikataululla on jälleen kerran löydettävä yhteys Venäjän kanssa. Ymmärrän täysin, että sota Ukrainassa ei osoita laantumisen merkkejä ja siltä osin kaikki tällainen on kovin aikaista, mutta pohdin silti.

    Perustan ajatukseni siihen, että meillä suomalaisilla on pitkä ja hankala historia Venäjän kanssa. Me olemme käyneet läpi Isovihan ja Pikkuvihan ajat, kamppailleet läpi sisällissodan (jossa venäjälläkin oli osuutensa) ja tietysti kokeneet Talvi- ja Jatkosodan myllerrykset. Kaiken sen jälkeenkin olemme silti aina uudelleen ja uudelleen solmineet uudet valtiosuhteet Venäjän tai Neuvostoliiton kanssa ja pyrkineet elämään rauhassa heidän kanssaan. Vaikka kuinka pohdin asiaa, en silti oikein näe, että me voisimme muuta. Ajat muuttuvat, maantiede ei. Venäjä tulee aina olemaan meidän naapurimme ja jotenkin on vain opittava elämään heidän kanssaan.

    En tietenkään tarkoita, että meidän pitäisi olla sinisilmäisiä tai että tästä ei pitäisi ottaa opiksi. Ajattelen, että kun aika on sopiva ja haavat parantuneet, on jälleen edettävä pienin, epäilevin askelin ja varottava kaikkea sellaista, joka sitoo meidät liikaa Venäjän vaikutuspiirin alle. Siitä huolimatta on edettävä. Minä olen sitä mieltä, että näin pienellä maalla kuin Suomi, ei lopulta ole muuta mahdollisuutta. Tätä kirjoittaessa toivon, että sota Ukrainassa päättyisi mahdollisimman pian ja että hidas ja pitkä tie asioiden korjaantumiseen voisi alkaa.

    , , ,

Rami Lehtola

Olen pietarsaarelainen kaupunginvaltuutettu ja politiikasta kiinnostunut keski-ikäinen mies. Kirjoitan tällä sivustolla kaikkea politiikkaan ja yhteiskuntaan liittyvää. Kuulun Kristillisdemokraatteihin, mutta kuvittelen silti olevani kykenevä kuuntelemaan ja ymmärtämään toisenlaisesta arvomaailmasta ponnistavien ihmisten ajatuksia

Viimeisimmät